"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."
"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä. Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän tekevän sitä."
Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin jousesta. Hän naurahti.
"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi, "voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan. Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."
Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.
Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän virkkoi:
"Te siis laitatte kutsunne?"
"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."
"Miksi päiväksi?"
"Milloin teille sopii, sire."