"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.
"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.
199.
Heu, miser![22]
"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.
Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.
— Oi, valitteli hän, — kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!
— Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!… Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!
Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.
— Ja kuitenkin, — jatkoi hän, — jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, — että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.