"Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse, mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa, ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa. Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta, Madame, kuuluu merkillistä…"
"No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?"
"Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää."
"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de Saint-Aignan."
"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa, olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä."
"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään."
"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti.
"Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen veitikka, tuo Saint-Aignan!"
"Niinkuin ranskaa, monseigneur."
"Kertokaa siis", kehoitti Madame.