"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!" huudahti Ludvig.
"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi minulle tuolla tavoin."
"Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä uskomasta rakkauteeni."
"Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade taukoavan!"
Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa, joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.
Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.
"Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi päänsä painua kuninkaan olalle.
"Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä menekään ohi."
"Sire, se on varoitus."
Kuningas hymyili.