"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux, hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."
Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin kanssa.
Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin Bastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja Bragelonnen asunnoissa.
Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse, että jotakin vakavaa oli tekeillä.
Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti, kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, — tuon kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi, eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.
Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen. Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja olletikin kovin levottomaksi.
Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja muistuttaen tässä — kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä — uskollista koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.
Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi kuvittelemaan, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle, jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta; Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle erittelijälle kuin Grimaud oli.
Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli vielä siellä ja kuului näin:
'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut. Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa, enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee, niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua, melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'