"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."
Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.
"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan Ludvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.
"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.
"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei koskaan anna minulle anteeksi."
"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan, painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, — sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi heijastaa."
"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä olen voimaton."
"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta, "kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla valtaistuimella."
"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki katkerasti.
"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet; tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja sitten toimikaamme."