Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja kepeän mielikuvittelun, — niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, — työsuojamassa syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa jälleen kynäänsä.
Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.
Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:
"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."
"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.
"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaan rakastetaan."
" Rakastetaan, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti hymyillen, "mikä ei silti merkitse, että häntä rakastetaan."
"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma", tokaisi la Fontaine.
Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.
"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin, keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan tilaa vaunuissani."