"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun timantin."
"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.
Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.
Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua isolta pihalta.
Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.
"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.
"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"
"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin kokonainen ratsuväen osasto."
"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen, ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"
"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis, osoittaen häikäisevää kristallia.