"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!…" huusi parooni; "Filip, lyö kuin koiraa!"
Filip kääntyi sisarensa puoleen.
"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?"
"Minäkö!" huudahti Gilbert.
"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme, hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."
"Eikö muuta?" kysyi Filip.
"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo lähtemään."
Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.
Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa. Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.
Häntä pyörrytti.