— Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa. Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin, ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut. Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina rukouskirjaani.
— Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni, koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen minä hyvin tunsin.
— Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani ohitse.
— Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani, näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.
— He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen. Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.
— Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan, haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi, ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.
"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi prinsessa.
"Ei mitään muuta, Madame."
"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?"
"En, paitsi ajatuksissani."