— Hän ei minua rakasta, — ajatteli Gilbert, — se on totta, mutta ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle — sen minä tiedän aivan hyvin —, olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää… Se on minun halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen, että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen, nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]
— Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita maailmaa… Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö, aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit, nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat häneltä huomaavan katseen… Gilbert on koira, halvempi koiraakin; sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!
— Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin, että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin, mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon…
Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän ajatuksensa keskeytti.
Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti rintaa vasten.
Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua? Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä? Kuka voi siihen vastata?
Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään Henrik IV:n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla kuormattujen seipäiden välissä?
Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.
Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton tungos.
Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.