"Sinä et minua rakasta."
"Kyllä, minä rakastan."
"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin entistään kiihkeämmin.
"Mistä sinä minua moitit?"
"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."
"Lorenza! Lorenza!"
"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen; ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."
"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."
"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä, hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten minä ole sinulle mitään."
"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua."