"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!"
Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet; hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena; häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.
Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.
Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.
Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.
"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"
Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti, käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen. Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle pitkälleen, mutta oli valveilla.
Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.
"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"