"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.
"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä tiedän, minä tunnen ne!"
"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne tukehtuvat, kuolevat."
"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."
"Kenelle?" kysyi Balsamo.
"Prinsessalle."
"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"
"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää tyranniviha."
"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi hiuksiaan ja kieriskeli matolla.