Tällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.
"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?"
"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa."
"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään, kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien, joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat! Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa, luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan kuin raadella ja hävittää toisiaan."
"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari."
"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi."
"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin."
Althotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.
"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta. Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"
Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.