He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain, lehmäin ja sikojen kanssa.
Gilbertin otsa jo synkkeni.
"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona. Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"
Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.
Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi, mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli Pont-Neuf.
Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi Gilbert virkkaa:
"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"
"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti tekevän yhä synkemmäksi.
Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin asti.
Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis. Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.