"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.
"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.
"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet peruukkini päähäni."
"Tehkää se vain", vastasi Jean.
Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja, kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.
Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin hänelle, että hevoset olivat valjaissa.
"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.
"Hitto, näen sen tänne saakka!"
"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"
"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."