Dauphinin hääyö
Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan huoneen oven.
Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon uljaammin kuin sitä odottivat.
Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.
Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.
Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja liikahtamatta dauphinin tuloa.
Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin, että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa, tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa kuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.
Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään. Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.
Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.
Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan vavisten: