Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin, yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan niinkun hänellä.
Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt edellisenä iltana.
Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä, tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun mässäys koetti sitä lämmittää.
Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Tungoksessa
Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV:n torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.
Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV:n ratsupatsaan ympärille oli rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää maanpintaa korkeammalla paikalla.
Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän etuoikeutensa.
Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä keksimään uusia yrityksiä.