Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle taholleen.
Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa, hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.
Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia, niin, itse kuolemaa vastaan.
Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.
Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.
Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone, tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin olisi ollut jättiläinen.
Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan, joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen. Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.
Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta; hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.
Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto, hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä; ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan, kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.
Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.