"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen! Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan kiinni."
"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."
"Mutta…"
"Avaa, minä lähden."
"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?… Kas niin, täytyy tyytyä siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"
"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen, jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis isännän ja emännän paikkoja.
Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka kansi oli täynnä parsittuja sukkia.
Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti puhdistetun tinapikarin.
"Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.
"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne puolentoista naulaa, se saa riittää."