"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia kysymyksiä.
Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.
Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti hänet matkallaan.
Seuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.
Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV:n torille. Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.
Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?
Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.
Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?
Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip, tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip, joka oli vastuussa sisarestaan, — että hänenkin olisi käynyt niin, se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.
Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen, nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.