Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle, sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.
Tullessaan hän sulki lasioven.
Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään, kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.
Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu, eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.
Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli typeryyttä.
Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti, astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun valossa.
Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:
"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"
"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan tullessa".
Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.