"Ei suinkaan… tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki, metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa, ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä, onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai… ties hänet, kenen lienee… Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."
Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat, haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua, joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen erakkomajaan.
Hänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.
Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU
Filosofinloukku
Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla, suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta, jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.
Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat kasvattaa myöskin mustia liljoja.
Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia, oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla. Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta, ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai Sainte-Andressestä asti.
Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä. Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta, punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.