Ja sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen suloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär nopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa puuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.
Herttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut, purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti herkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.
"Milloin te rupeatte kaatamaan puuta, herttua?" kysyi kreivitär.
"Huomenna. Entä te, milloin te alatte sitä ravistaa?"
Pihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto: Eläköön kuningas.
"Minä", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, "minä alan ravistella sitä heti".
"Hyvä!"
"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla. Saatte tunnin päästä minulta vastauksen."
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Ludvig XV:n hätävara