"No puhukaa."
"Ensinnäkin minä olen rikas enkä tarvitse ketään."
"Te saatte minut sitä saneessanne katumaan, kreivitär."
"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli noiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän kunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa rakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas. Sinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä."
"Toivokaamme, että olette vielä hiukan minuun kiintynyt, kreivitär."
"Minä en vielä puhunut loppuun, sire."
"Jatkakaa siis, madame."
"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen kaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen vuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman onnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän majesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni täytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te, rakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne kyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja annoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi epäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en odota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman tietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta livreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta tekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun muotokuvani katuvan Magdalenan viereen."
"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne", sanoi kuningas. "Katsokaa minua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni, sen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä."
"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että minulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?"