Vastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.
"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää… Puhukaamme nyt ulkoasioista… Minulle on sanottu, että piakkoin saan sodan?"
"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota."
"Englantilaisia vastaan… ai peijakas!"
"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?"
"Merellä kyllä…"
"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla; ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä kaksitoista… Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia, mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."
"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia vastaan."
"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä englantilaisilta."
"Oho, herttua."