"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa, kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."
Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme toisiamme."
"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma moitti häntä siitä."
"Se on totta."
"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua, tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi… Kuulkaa, tulkaa te solmimaan sovinto Luciennesiin."
"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle, että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden ansainnut, mutta…"
"Kas niin, siinä taas se mutta…"
"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava rakastajatar".
"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki välimme."