Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen ja veti hänet mukaansa metsikköön.
"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon kardinaalin luoksemme".
"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän", vastasi herttua.
"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille."
"Me siis menemme hänen luokseen?"
"Tietysti. Mutta…"
"Mitä mutta, kreivitär?"
"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!"
"Ketä?"
"Noitaa, tietysti. Minä olen hyvin taikauskoinen."