Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt, että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman kantaa.
Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta. Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa; herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.
Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.
Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille, että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa. Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, — joko hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.
Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.
Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.
Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat Lange ja ange[ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät, tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan ymmärtää, — ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, — niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan kuninkaalle.
Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä. Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.
Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.
Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin puhtaaseen kaikuun.