"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman; sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan, minä jaan kahdelle henkilölle".
"Ah, ah!" äännähti d'Aiguillon.
"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi Richelieu. " Parbleu, olisiko se vaatimus… niin mainio nainen!"
Ja Richelieu puhui kovemmalla äänellä:
"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea, suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen… Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"
"Minäkö?" huudahti d'Aiguillon. "Oletteko te hullu, eno!"
"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa, joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä ole jo lumoissa… hullaantunut rakkaudesta?… Ohoi", huudahti vanha marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan… sen nyt surukseni näen!"
"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset. Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."
"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?… Sinä olet hullu, kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"
"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei estettä."