"No, kenet sitten? Voltairen?"
"Melkeinpä… Ritari du Muyn; hän on oikea Cato."
"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!"
"Asia oli jo päätetty… Minä olin kutsuttanut herran luokseni, hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse, kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."
"Hyi, hirveää!"
"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni."
"Vastasiko hän teille niin?"
"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva Dubarrya."
"Kyllä on mies tuo filosofinne!"
"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni… ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi. Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."