"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.
"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.
"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä minulle tuolla tavoin?"
"Ja miksikä ei?… Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte, riittävä syy, jonka nojalla toinen saa… tehdä vääryyttä, toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt olen ministeri ja te tulette."
"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin."
"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani; minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon…"
"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?"
"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.
"Minullako syy?"
"Niin, minulla on vihollisia…"