Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään. Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.
Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä. Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä pyörikin jo hänen huulillaan.
Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta taakseen. Hän oli nainen.
Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.
— Hän ei ole niin voimakas kuin minä, — ajatteli Gilbert itsekseen, — ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan, nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani, jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa. — Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut viholliseni, — lisäsi sitten Gilbert. — Minä, jonka olisi pitänyt olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa väkevämpi.
Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän, jonne Andrée kulki kiertotietä.
Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.
Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:
"Taasko sellainen raukka!"
Sitten lisäsi hän hiljaa: