"Kuningas!"
Ja Andrée lyykisti sangen syvään.
"Neiti…", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".
"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten, että hänen äänensä tuskin kuului.
"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai mitä, neiti?" kysyi kuningas.
"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.
"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille; suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".
Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra, tarjoaa kätensä, hänelle, — sellainen odottamaton ja uskomaton kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli Andréesta unta!
Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.
Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa.