"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen sitä teiltä!"
"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on täyttämätön".
Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas mies.
Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli sinne muuttanut.
Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta räsähdellen.
Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo päästänyt Andréen luotansa.
"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin", oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle puolellenne, neiti."
Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin sivurakennuksesta.
Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.
Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.