"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne. Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin, vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen, hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."
Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.
"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."
"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".
"Varmaankin; — mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette, että sanon teille…"
"Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".
"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"
"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi Gilbert.
Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.
"No, olkoon", sanoi hän, "teillä lienevät syynne. Se on toista se".