Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt. Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.
"Kiitos, monsieur", sanoi hän; "monet kiitokset, minä olen jo syönyt".
"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen, monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."
"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"
"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".
Tyttö muuttui sinipunaiseksi.
"Hän seisoo paraikaa Sinisen Riikinkukon edustalla, siellä on hänen osastonsa."
"Ja uskallankohan udella, missä Sininen Riikinkukko on?" kysyi Gilbert.
"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu vaunuista."
Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.