Vihdoin saapui Josef.
— No niin? kysyin minä.
— Neiti nukkui vielä, vastasi hän, — mutta heti kun hän herää annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se.
Hän nukkui!
Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten ajattelin aina:
— Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin.
Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut.
Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä, päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua.
Kello yhden aikaan odotin vielä.