— En, sanoin minä ja tartuin hänen käsiinsä, — mutta annoin sinun nukkua. Minulla on vielä aikaa.
— Milloin lähdet Parisiin?
— Kello neljä.
— Niin pian! Sinä olet luonani siihen asti, eikö totta?
— Luonnollisesti, kuten tavallista.
— Mikä onni! Syömmekö suurusta? sanoi hän hajamielisesti.
— Jos niin tahdot.
— Ja sitten sinä suutelet minua monta kertaa, siihen asti kunnes sinä lähdet.
— Niin, ja sitten minä palaan niin pian kuin suinkin mahdollista.
— Palaat? sanoi hän ja katsoi minuun tuijottavin silmin.