— Rakas isä! Kuinka onnelliseksi te minut teettekään!
Keskusteltuamme hetkisen istuimme me pöytään. Isäni oli kovin rakastettava koko aterian ajan. Tahdoin palata Bougivaliin ilmoittamaan Margueritelle siitä onnellisesta käänteestä, jonka asiamme oli saanut, ja katsoin tuon tuostakin kelloa.
— Sinä katsot kelloa, sanoi isäni, — sinä tahdot päästä minusta. Voi, teitä nuoria miehiä! Te olette aina valmiit vaihtamaan todelliset tunteet epäillyttäviin!
— Älkää sanoko niin, isä! Marguerite rakastaa minua, siitä olen aivan varma.
Isäni ei vastannut, mutta hän ei näyttänyt uskovan sitä. Hän oli kovin itsepäinen ja minun piti jäädä hänen luokseen seuraavaksi päiväksi. Mutta minä sanoin, että Marguerite oli huonona ja pyysin saada matkustaa aikaisin kotiin. Lupasin sen sijaan palata seuraavana päivänä. Hän saattoi minua asemalle saakka, enkä minä ollut koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi.
Olin juuri astumassa junaan, kun hän pyysi vielä kerran minua jäämään. Minä kieltäydyin.
— Sinä rakastat siis häntä paljon? kysyi hän.
— Hulluuteen saakka.
— Matkusta sitten! sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen jonkun ajatuksen. Sitten hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hän puristikin vain kättäni ja poistui äkkiä, huudahtaen:
— Siis huomenna!