— Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin osoitetta.

— Oletteko te herra Duval? kysyi hän. — Niin, nyt tunnenkin teidät; tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona.

Päästyäni kadulle avasin kirjeen.

Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen.

Se sisälsi seuraavaa:

"Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo, ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan".

Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani.

Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni.

En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka
Marguerite oli minulle antanut.

Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa.