Jos olisin tavannut Margueriten onnettomana, niin olisin ehkä antanut hänelle anteeksi, enkä varmastikaan olisi ajatellut tehdä hänelle mitään pahaa. Mutta tapasin hänet onnellisena, ainakin näennäisesti; toinen oli antanut hänelle loiston, jota minä en ollut voinut antaa hänen pitää; suhteemme lopettaminen, joka oli tapahtunut hänen puoleltaan, sai näin ollen mitä alhaisimman omanvoitonpyynin luonteen. Olin nöyryytetty sekä rakkaudessani että turhamaisuudessani ja hänen täytyi korvata minulle se minkä olin kärsinyt.
Eniten mahtoi häneen koskea välinpitämättömyyteni. Minun oli siis teeskenneltävä sitä tunnetta ei ainoastaan hänen, vaan toistenkin edessä. Otin siis hymyilevän ilmeen ja läksin Prudencen luo.
Kamarineiti meni ilmoittamaan minut ja minä odotin hetkisen salissa. Rouva Duvernoy saapui vihdoin ja vei minut huoneeseensa. Juuri kun istuuduin, kuulin kuinka salin ovi avattiin, joku käveli kepein askelin lattialla ja eteisen ovi painettiin sitten voimakkaasti kiinni.
— Häiritsenkö teitä? kysyin minä Prudencelta.
— Ette ensinkään. Marguerite oli täällä. Kun hän sai tietää, että te tulitte, pakeni hän. Hän läksi juuri.
— Peloitan siis nyt häntä?
— Ette, mutta hän pelkää, että teistä on vastenmielistä tavata häntä enää.
— Miksi niin? kysyin minä, koettaen hengittää rauhallisesti, sillä mielenliikutus oli vähällä tukahduttaa minut. — Tuo tyttö raukka hylkäsi minut saadakseen takaisin vaununsa, huonekalunsa ja jalokivensä. Siinä hän teki oikein, eikä minun tule olla hänelle siitä vihainen. Tapasin hänet tänään, lisäsin minä välinpitämättömästi.
— Missä? kysyi Prudence, katsoen minuun ihmetellen olinko todellakin sama mies, jonka hän oli nähnyt niin rakastuneena.
— Champs-Elysées'ella. Hänen seurassaan oli eräs kaunis tyttö. Kuka hän oli?