Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin, kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen.
— Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä.
Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella hairahduksellani lunastin.
Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta minä en horjunut.
— Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän.
Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja halveksisit minua.
Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että
Hän kuuli minua.
Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar.
Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet minulle siitä lähtien tehnyt.