— Olisi parasta, ett'ette koskaan sanoisi sitä.
— Miksi niin?
— Siksi, että se tuottaisi vain kaksi seurausta.
— Ja ne olisivat?
— Joko minä tahtoisin päästä teistä, jolloin suuttuisitte minuun, tahi vastaisin myöntyvästi, ja te saisitte minusta surkean rakastajattaren; nainen, joka on hermostunut, sairas, surumielinen tahi myöskin iloinen tavalla, joka on surullistakin surkeampi, nainen, joka yskii verta ja joka tuhlaa satatuhatta francsia vuodessa — sellainen nainen voi sopia jollekin vanhalle, rikkaalle miehelle, kuten esimerkiksi herttualle, mutta tuottaisi paljon ikävyyttä teidän kaltaisellenne nuorelle miehelle, ja todistuksena siitä on se, että kaikki minun nuoret rakastajani ovat sangen pian jättäneet minut.
Minä en vastannut mitään; kuuntelin ainoastaan.
Tuo avomielisyys, joka miltei tuntui tunnustukselta, tuo kiusallinen, kullalla verhottu elämäntapa, jonka todellisuudelle tuo tyttöparka koetti etsiä unhoitusta elostelussa, huumauksessa ja valvomisessa, kaikki tuo vaikutti minuun niin syvästi, etten saanut sanaakaan suustani.
— Kas niin, jatkoi Marguerite, — nyt olemme puhuneet kylliksi lapsellisuuksia. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja palatkaamme jälleen ruokasaliin. Heidän ei tarvitse saada tietää syytä viipymiseemme.
— Menkää, jos teitä haluttaa, mutta pyydän, että sallitte minun jäädä tänne.
— Miksi niin?