— Isabelle! huusi isäni, uskallatko kieltää isänvaltani?
— On korkeampi ja pyhempi valta kuin teidän, isä, vastasin minä kunnioittavasti: se on Hänen auktoriteettinsa, joka osoitti minulle uskon kärsimysten tiellä. Isäni, minä en kuulu enää tähän maailmaan: rukoilkaa puolestani. Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta.
Isäni aikoi vuorostaan tulla kaiteen sisälle temmatakseen minut alttarilta pois; mutta pappi ojensi molemmat kätensä häntä vastaan.
— Tuho sille, sanoi hän, joka tekee uskonnolliselle kutsumukselle väkivaltaa tai tahtoo sen estää! Tämä nuori tyttö on antanut itsensä Jumalalle, minä otan hänet vastaan Jumalan huoneeseen niinkuin ainakin pyhään turvapaikkaan, josta ei kenelläkään, ei edes hänen isällään, ole oikeutta häntä riistää.
Isäni ei ehkä olisi pysähtynyt tämän uhkauksen kuullessaankaan; mutta kreivi de Pontis vei hänet mukanaan pois. Varakreivi ja muut läsnäolijat seurasivat vanhusta ja ovi sulkeutui heidän mentyänsä.
Pappi kysyi, mihin luostariin tahdoin asettua. Minä annoin viedä itseni
Pyhän Ursulan nunnain joukkoon.
Isäni matkusti heti Parisiin, jossa kardinaali Richelieu silloin oli. Mutta ainoa, mitä kardinaali hänelle myönsi, oli, etten saisi tehdä nunnalupausta ennenkuin vuoden päästä.
Vuosi meni. Vuoden ja vuorokauden kuluttua otin nunnahunnun.
Siitä on nyt neljä vuotta.
Niinä neljänä vuotena ei ole mennyt päivääkään, jolloin en olisi rukoillut puolestanne, suudellen tuon hatun sulkia, jonka löysin Castelnaudaryn taistelutanterelta, ainoan pyhän kalleuden, mitä minulle teiltä jäi.