Kipu herätti minut tainnuksista; kipu siihen minut jälleen vaivutti.
En tiedä, kuka minut toimitti madame de Ventadourin huomaan; mutta sen vain tiedän, että sitten näin itseni oivallisessa vuoteessa, joskin huoneeni oli maanalainen kellari. Vieressäni seisoi luostarin lääkäri ja sänkykomerossa joku henkilö, joka virkkoi minulle, kun näki minun avaavan silmäni, aivan hiljaa:
— Älkää sanoko, kuka olette.
Niinkuin olitte ollut viimeinen muistoni, olitte nyt ensimäinen ajatuksenikin. Katselin, ettekö te ollut siellä. En nähnyt kuin outoja kasvoja ja niiden keskellä erään miehen käärityin hihoin ja verisin käsin. Hän oli lääkäri, joka oli sitonut haavani.
Suljin jälleen silmäni.
Sinä yönä tulitte luostariin ja sinä yönä vastattiin teille, peljäten kardinaalin vihaa, ettei minua ollut siellä nähty.
Te ette siis tiennyt, että minä olin siellä; enkä minä, että te olitte sinne tullut. Me voimme toisiamme melkein koskettaa, näkemättä toisiamme.
En tiedä lainkaan, millaiset olivat sitten kaksi viikkoa haavoittumiseni jälkeen. Tilani ei ollut toipumista, se oli horjumista haudan partaalla.
Viimein nuoruus ja luonteeni voima voittivat; tunsin jonkinlaisen virkeyden leviävän herpautuneihin ja kuumeisiin jäseniini, ja siitä lähtien lääkäri sanoi, että minä olin pelastettu.
Mutta millaisilla ehdoilla! etten saanut puhua, en lähteä vuoteesta, en ottaa pienimmässäkään määrin osaa muiden ihmisten elämään. En voinut elää kuin ehdolla, että olin kokonaisen kuukauden elämättä.