Oi! miksi en minä saanut teitä löytää! Olisin ollut ylpeä Jumalan minulle antamasta tehtävästä: pelastaa Henrik IV:nnen poika! Olisin uhmannut kaikkia vaikeuksia, ainoastaan saadakseni oikeuden ylpeillä, kunnian sanoa: "Kun koko muu maailma hylkäsi hänet, minä yksin otin hänet turviini, minä yksin suojasin häntä."
Mikä hullu olenkaan! jos niin olisin sanonut, olisin pettänyt teidät, ja te olisitte ollut tuhon oma niinkuin marsalkka-herttuakin.
Parempi siis on, että tuo nainen salasi teidän olemassa-olonne minultakin ja että te elätte; parempi on, että minä kärsin, että minä olen onneton, että minä kuolen.
Mutta miksi olisin onneton? miksi kuolisin? Te ette ole tehnyt luostarilupaustanne, ja minä pidän omaani purettuna. Lähdetään pois, mennään Italiaan, Espanjaan, vaikka maailmaan loppuun. Minä olen rikas vielä; ja mitä me muuten rikkauksilla? Te rakastatte minua, minä rakastan teitä! mennään! lähdetään!
Oi! vastatkaa minulle. Niin, sanokaa minulle, missä te olette, sanokaa, minne voin lähteä teitä etsimään.
Ajatelkaa, että te olette minua epäillyt, minua, Isabelleänne, epäillyt halpamaisuudesta, ja että te olette minulle velkapää hyvityksen.
Minä odotan, odotan.
XIX.
Kello viisi aamulla.
Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.