— Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.
— Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni myöskin autuuteni.
— Nimenne?
— Isabelle de Lautrec.
— Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on harvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme hänet.
— Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen muistoaan mieleenne?
— Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi sellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa minä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä toivotte?
— Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.
— Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa voitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan jouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta vuodesta huolimatta?
— Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.