Kymmenen minuuttia myöhemmin.
Oi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!… Se mies on määrätty kohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.
Voi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt kerron sinulle.
Kuule tätä!
Olin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen, kirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle kokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti, seurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun yhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan pyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän ilmassa ja putoavan maahan.
Oih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen lähtevän sen keralla ruumiistani.
Ja kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että ymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei minua koetettukaan pysäyttää.
Olin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.
Viidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka oli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän katseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty kyyhkysen siipeen.
Juoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä vaan huusin: